Taakkasiirtymä

Utsjokelainen lääkäri Heidi Eriksen on syventynyt urallaan mielenterveyteen. Hän kokee työssään, kuinka periytyvät traumat saattaa heittää varjoja sukupolvienkin takaa. Kulttuuri elää kuitenkin vahvana niin vasta- kuin myötätuulessa, yksin kuin yhdessäkin. Iloa ja ylpeyttä identiteetistä ja juurista on aina löydettävissä, ja apukeinoja tarjolla!

Juttuun haastateltiin Heidi Erikseniä, joka on:

 

  • vastaava lääkäri Utsjoen terveyskeskuksessa
  • saamelainen neljän lapsen äiti
  • kotoisin Utsjoelta ja opiskellut Oulussa

Heidi Eriksen on syntyjään Utsjoelta ja on saamelaisten vanhempien lapsi. Hän opiskeli Oulussa ja teki väitöskirjansa biokemiallisesta aiheesta. Ensimmäisen lapsen saaminen palautti hänet takaisin kotiseuduilleen. “Utsjoelle muuton suurin syy oli se, että halusin taata omille lapsilleni vahvan saamelaisen identiteetin ja äidinkielenä saamen kielen”, kertoo Eriksen. Kotikielenä on ollut pohjoissaame saamelaisalueen ulkopuolellakin asuttaessa.

Eriksen oli Saamelaiskäräjillä jäsenenä 2008-2011 ja on toiminut siitä asti myös sen sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä. Arktisessa neuvostossa Eriksen on ollut alkuperäiskansoja käsittelevissä itsemurhien ehkäisyn ja mielenterveyden projekteissa. Työ on vienyt Pohjois-Kanadaan ja Alaskaan ja luonut yhteistyötä inuiittien ja saamelaisten kanssa. Utsjoelle muuton ja väitöskirjan jälkeen tutkimus- ja kehittämiskohteina on ollut saamenkieliset palvelut, alkuperäiskansojen ja etenkin saamelaisten terveys, terveyspalvelut ja tutkimusetiikka – ja ennen kaikkea mielenterveys.

“Olin 2015 – 2016 Karasjoella lasten- ja nuorten psykiatrisella töissä ja siellä törmäsin ASIST-koulutukseen, joka on itsemurhien ehkäisytaitojen opetuksen koulutus. Sieltä palattuani tuli olo että tämä erinomainen koulutus pitää saada Suomeen. Se vei minut vielä enemmän mielenterveystyöhön. Olen omassa työssäni huomannut sen, kuinka paljon taakkasiirtymät vaikuttavat meidän terveyteen ja hyvinvointiin”, taustoittaa Eriksen.

Mikä on taakkasiirtymä?

 

Lääketieteessä ja psykologiassa on pitkään ymmärretty historiallisia traumoja ja sukupolvien jatkumoita. Taakkasiirtymä ei siis ole mikään uusi asia, mutta vasta viime vuosina se on tullut enemmän kansantietouteen. Sitä kautta sen rooli on kasvanut myös lääketieteessä eikä ole enää marginaalinen ilmiö.

 

On huomattu, miten merkittävästä asiasta on kyse. “Sosiaalipolitiikassa puhutaan yleensä huono-osaisuuden periytymisestä, joka on yhdenlaista taakkasiirtymää. Mutta hyväosaisuus periytyy yhtälailla”, muistuttaa Eriksen. “On myös paljon positiivisia asioita, mitä siirretään jälkipolville. Jos puhutaan taakkasiirtymästä niin usein kuitenkin puhutaan negatiivisesta asioista. Saamelaisilla muun muassa sodanjälkeinen suomalaistaminen ja asuntolakoulukokemukset ovat esimerkiksi sellaisia”, pohjustaa Eriksen. “On negatiivisia asioita, jotka ovat vahvasti muokanneet tiettyä sukupolvea. Niiden seuraukset näkyvät vielä sukupolvia myöhemmin.”

 

Trauma voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle sosiaalisin, psyykkisin ja biologisin mekanismein. Kyseessä on varsin monisäkeinen asia, aivan kuten ihminen ja sen mieli itsessäänkin. Lapsi voi oireilla vanhemman kokemaa traumaa ilman, että lapsi itse olisi kokenut sitä konkreettisesti. “Jos minä koen jonkun asian, niin pystyn itse vielä käsittelemään sitä ja pystyn ajattelemaan sitä kokemuksenani”, Eriksen selvittää trauman luonnetta. “Trauman käsittelyssä jatkumo on tietynlainen: ihminen integroi tapahtuman itseensä, jatkaa elämäänsä ja käsittelee asiaa sitä kautta. Kun trauma on perittyä niin perimme reaktiot ilman, että pääsemme käsiksi siihen mitä on tapahtunut ja mikä sen on aiheuttanut”, avaa Eriksen. Jos ihminen pystyy käsittelemään, sanoittamaan ja järkeistämään sen, silloin asian pystyy purkamaan.

 

”On suorastaan helpompaa puuttua suoraan ja näkyvään rasismiin kun taas epäsuoraan, vähintään yhtä voimakkaan ja salakavalaan rasismin muotoon.”

 

“Ilman asian avaamista siitä jää jotain jälkiä: olemme psykofyysisiä olentoja ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Asiat eivät kuitenkaan tule aina suoraan esiin”, Eriksen kertoo. “Esimerkiksi minun vanhempieni sukupolven häpeä omasta identiteetistä tuli esiin tietyissä tilanteissa. Saamenpuku oli semmoinen mitä ei pidetty. Lapsille ei puhuttu eikä opetettu saamenkieltä sillä sitä ei koettu arvokkaana, vaan se oli hävettävä asia. Valtakulttuurissa oli pikkasen jotain paremmin kuin mitä saamelaisessa kulttuurissa. Oli sävyeroja, jotka eivät suoraan tulleet esiin”, Eriksen punnitsee. Valtava häpeä itsenä olemisesta siirretään silloin toiselle ihmiselle. Häpeän kokemus voi tulla hyvin voimakkaana esiin valtakulttuurin piirissä. “Sanoittamatonta häpeää ei sanota suoraan vaan se osoitetaan epäsuorasti monella eri tasolla. Me ollaan vähän huonompia. Sinä olet jotain vähän huonompaa. Se on hyvin tuskallista. On suorastaan helpompaa puuttua suoraan ja näkyvään rasismiin kun taas epäsuoraan, vähintään yhtä voimakkaan ja salakavalaan rasismin muotoon”, huomauttaa Eriksen.

Haavoittuvuus, stressi ja eteenpäin meneminen

 

Hyvä identiteetti ja itsetunto ovat perusasioita aivan kuten itsemääräämisoikeus ja henkilökohtainen oikeus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin. Ne ovat hyvän mielenterveyden perusta, joka pohjautuu lapsuuteen. “Vanhempi on monesti peili ja lapsi näkee itsensä tämän kautta. Jos jatkuvasti tulee viitteitä, ettei ole yhtä hyvä kuin joku toinen niin se luo haavoittuvuutta. Mielenterveys ei suoraan kärsi, mutta haavoittuvuuden myötä ihminen voi alkaa kärsiä esimerkiksi masennuksesta. Pitkäkestoinen stressi vaikuttaa epäterveellisesti sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla”, Eriksen lisää. Stressihormonitason korkeus vaikuttaa unen kautta mielenterveyteen ja keskittymiseen. Perusturvan puute altistaa lasta ja hän ikään kuin traumatisoituu jo pienenä. “Opitaan, että jotain kamalaa on tapahtumassa. Se aiheuttaa yliaktiivisen, joskus jopa ADHD:n tai sen tyyppisen tilan. Se saa aikaan usein keskittymisvaikeuksia, impulsiivisuutta, riskialtista käyttäytymistä ja lisääntynyttä päihteidenkäyttöä. Stressi voi aiheuttaa näitä oireita aikuisillakin”, toteaa Eriksen. Myös muutoksia persoonallisuuspiirteissä saattaa ilmetä.

Taakkasiirtymät ovat tiedostamattomia ja käsittelemättömiä traumoja, joita olemme saaneet vanhemmilta tai lähipiiriltämme kantaaksemme. Siihen liittyy kasvatuksellisuus ja läheinen yhteys sekä usein lapsi-vanhempi suhde. Ne eivät kuitenkaan niinkään siirry yksilöltä yksilölle vaan sukupolvelta toiselle. Taakkasiirtymä saattaa näkyä geneettisessä perimässä, mutta mitään kohtaloa määräävää geeniä ei ole. “Kun puhutaan geeneistä ja perimästä niin se saattaa kuulostaa vääjäämättömältä kohtalolta, että kun on saanut sen geenin niin elämä on pilalla. Mutta se ei mene niin. Tietenkään ei voida muuttaa sitä, mitä on koettu. Voimme kuitenkin ymmärtää ja käsitellä niitä asioita, vaikkei se olisikaan suoraan meidän traumamme”, Eriksen selventää. Varsinkin yhteisöllinen trauma ja yhteisöllisesti vaietun asian käsitteleminen voi olla vaikeaa. Toisaalta siihen sisältyy voima: jos koko yhteisö lähtee tukemaan yhteistä asiaa, niin silloin takana on koko yhteisön tuki. “Vaikeneminen voi satuttaa, mutta toisaalta yhteisöllisyydellä ja yhteisellä kokemuksella voidaan päästä yhdessä eteenpäin ja auttaa toisia”, täsmentää Eriksen.

Tahmea liimapaperi, mistä ei kunnolla pääse irti

 

Kuka tahansa voi kokea odottamattomia kuormituksia elämässään. Jos kuitenkin on vaikeassa tilassa jo valmiiksi, vastoinkäymisiä voi olla vaikeampi kestää. Eriksen muistuttaa, että kurssia voi muuttaa ja löytää uusia työkaluja. “Kun ymmärrät itseäsi, se tuo voimavaroja, ymmärrystä, jopa rikkautta ja voimaa muuttaa asioita. Niin kauan, kun taakkasiirtymä on kuin möhkäle, josta ei saa kiinni, ja on vain jotain tiedostamatonta ja puhumatonta, se on taakkana ja varjona. Se on kuin tahmea liimapaperi, mistä ei kunnolla pääse irti ja se pitää paikallaan. Kun asioista puhutaan ja niitä ymmärretään niin näistä pystyy selviämään”, Eriksen kannustaa. Apuna toimii rohkeasti puhuminen ja ymmärrys historiasta.

Asioista jätetään joskus puhumatta muun muassa niiden näennäisen vähäpätöisyyden vuoksi. Esimerkiksi aikuisen näkökulmasta pienet asiat voivat tuntua lapsesta valtavilta ja järkyttäviltä. Jos kokisi saman asian aikuisen ymmärryksellä, olisivat voimavarat sen käsittelyyn paljon isommat. “Lapsena haavan tehnyt asia voi tuntua aikuisena hyvin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Se on kuitenkin ollut iso asia silloin menneisyydessä, vaikkei vastaava asia enää kykenisikään aiheuttamaan samanlaista kipua. Kun näitä lapsuudessa tapahtuneita asioita aletaan käsittelemään niin toisten väheksyntä, vähättely ja kummeksunta voi tuntua todella pahalta. Kun puhutaan näistä asioista niin pitää miettiä mitä ihminen on kokenut omassa lapsuudessaan ja miltä se sen ikäisen mielestä tuntuisi. Silloin päästään käsiksi asian ytimeen”, tähdentää Eriksen.

Trauma lisää traumaa taakkasiirtymän kautta. “Voi olla, että sukupolvi 1 kokee jotain ja tiedostamatta välittää sen sukupolvelle 2,  joka käyttäytyy kuin olisi kokenut sen trau.”man itse. He oppivat reaktion vanhemmiltaan ilman varsinaisesti koettua traumaa. Voi olla päihteiden käyttöä, impulsiivisuutta, riskienottoa, loukkaantumisia, sairastumisia, avioeroja ja pitkäaikaisten ihmissuhteiden luomisen vaikeutta ja myös ennenaikaisia kuolemia. Se näkyy taas seuraavassa sukupolvessa”, havainnollistaa Eriksen. Taakkasiirtymä voi olla perheittäin tai yhteisöittäin. Voi olla myös yhteisöllinen trauma, mutta siitä huolimatta joka perheessä ei ole välttämättä selkeää taakkasiirtymää. Joillakin on voinut olla voimavaroja käsittellä asia samantien.

 

”En voi muuttaa mitä on tapahtunut, mutta voin samalla oppia elämään asian kanssa ja ymmärtää sen.”

Taakkasiirtymä voi olla vaikea kokonaan katkaista, mutta se ei ole tarpeenkaan. “Minä voin tehdä oman osani näkemällä sen, mitä minä olen perinyt ja mikä ei varsinaisesti kuulu minulle. Olen silti perinyt sen. Ymmärrän, käsittelen asian ja jos pystyn, annan anteeksi. Näin minä pääsen menemään eteenpäin ja elämään oman näköistä hyvää elämää. Parannan itseni traumasta: en voi muuttaa mitä on tapahtunut, mutta voin samalla oppia elämään asian kanssa ja ymmärtää sen”, Eriksen kertoo. Tähän voi tarvita ulkopuolista ammattiapua ja sitä kannattaa pyytää. Esimerkiksi genogrammi eli sukupuu, johon on kuvattu ihmissuhteet, on ammattilaisten käyttämä voimakas työkalu, jonka avulla voi havainnoida suvun historiaa ja kokemuksia sukupolvien takaakin.

Suremisesta sisuuntumiseen

 

Jokainen ihminen ja kokemus on omanlaisensa, ja jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan. Jotkut pystyvät elämään täysipainoista elämää ilman asioiden sen kummempaa työstämistä. “Traumaa ei kannata lähteä hakemalla hakemaan. Jos elämä on hyvää ja on siihen tyytyväinen niin sitä täytyy kunnioittaa. Vaara traumoissa on, että jo niitä penkoessaan ihmiset traumatisoituvat. Asioista voi tulla suurempia mitä ne onkaan”, tuo Eriksen esille. On esimerkiksi ihmisiä, keille asuntolakoulu oli neutraali tai hyvä kokemus eikä se traumatisoitunut heitä. Kokemuksissa kun ei ole automaatiota. “Kannattaa muistaa, ettei anna asioille liian suuria merkityksiä eikä traumatisoidu sellaisesta, mitä ei välttämättä ole. Näitä asioita on hyvä kohdella varovaisesti”, tähdentää Eriksen.

Eteenpäin meneminen edellyttää tilan antamista surutyölle. “Menetykset pitää surra. Esimerkiksi kielen menetys on valtava suru. Jotta voi saada kielen takaisin niin pitää ensin saada surra sen menettäminen”, Erikseen summaa. “Myös ymmärrys siitä, mitä vanhemmat ja isovanhemmat ovat kokeneet ja miten se on vaikuttanut minuun on arvokasta tietoa.”

Turvallinen tila edesauttaa hankalien asioiden läpikäymistä. Ihminen pystyy käsittelemään niitä, kun hänelle annetaan tilaa kokea ja puhua ne läpi turvallisesti. Jollekin riittää läheisten tuki, lähteminen tunturiin lenkille, itsekseen sureminen tai asioista puhuminen ystäville. Pitkäkestoiset traumat vaativat välillä ammattiauttajan apua. Terapia voi auttaa käsittelemään etenkin isoja ja pitkäkestoisia asioita. Tärkeintä on saada painava asia jotenkin tietoisuuteen ja sanoitettua ja sitä kautta hyväksyttyä ja liitettyä osaksi historiaansa.

Milloin sitten hakeutua ammattiapuun? “Jos käy mielessä tarvitsevansa ehkä ammattilaisen apua, niin se on merkki että sitä kannattaa kokeilla. Ei ole arvoasteikkoa, milloin sitä tarvitsee ja milloin ei. Siihen vaikuttaa psyykkinen ja henkinen herkkyys ja haavoittuvuus. Niin sanottu pienikin asia on iso asia”, painottaa Eriksen. Totuus- ja sovintokomission myötä tarjotaan myös apua. Tarjolla on oltava omalla kielellä tai haluamallaan kielellä apua ja keskustelua. Muun muassa kielen, identiteetin ja sekä fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja yhteisöllisen itsemäärämisoikeuden menetys on tässä tapauksessa se trauma, jota lähdetään käsittelemään. “Toiveena on, että nyt alkavan totuus- ja sovintokomission myötä saamelaiset vihdoin saisivat mielenterveyspalvelut, jotka ovat tähän asti käytännössä puuttuneet. Toive on, että totuus-ja sovintokomission aloittama työ olisi vasta alkua ja että se työ jäisi pysyväksi”, Eriksen sanoo.

Äidin- ja ympäristön kieli

 

Asioiden käsittelyssä yksi tärkeä osa on kieli. Täytyy olla mahdollisuus avata asioita ja päästä puhumaan äidinkielellään. Kieli saattaa olla myös osa traumaa, jolloin sillä kielellä ei pystykään puhumaan asioita auki. Kieli on myös ympäristön kieltä, joka sisältää puhujansa kokemusmaailmaa ja historiaa. “Esimerkiksi pienellä paikkakunnalla asuvan vanhemman saamelaisen kielessä kielikuvat ovat hyvin tärkeitä. Tämä vanhempi ihminen, joka puhuu erinomaista saamenkieltä, käyttää monesti suomen kielen sanoja siellä täällä. Tarjosin hänelle lähetettä terapiaan Norjan puolelle. Hän kieltäytyi sanoen, ettei he ymmärrä häntä siellä, koska hän käyttää niin paljon suomea. Tämä mies koki sen vaikeana asiana. Hänen kieli oli semmoista kieltä, missä kokemusmaailma oli vahvana”, kuvailee Eriksen. Äidinkielen mukana tulee tapoja ilmaista asioita. Se määrittää ja ohjaa ihmisen ajattelua. “Kieli on enemmän kuin vaikka suomi, ruotsi ja saame ja niin edelleen. Ihmisen kieli on se tärkein. Se kulkee käsi kädessä kulttuurintuntemuksen kanssa”, perustelee Eriksen.

Omien sukulaisten ja heidän kokemusten ja tarinoiden kuunteleminen on avuksi asioiden käsittelyssä. “Minun ikäisillä ja nuoremmilla on paljon sitä, että ollaan opittu kulttuuria myös kirjoista, luennoilla ja koulussa eikä vaan perheen piirissä. Aikoinaan äitini oli hyvin määrätietoinen siinä, että halusi minut ja siskoni saamenkieliselle luokkalle. Suurin osa koulun lapsista oli saamelaisia, mutta suurin osa laitettiin suomenkieliselle luokalle”, kertoo Eriksen. 1970-luvun lopussa peruskoulun pystyi käymään ensimmäistä kertaa saameksi. Oppimateriaali tosin puuttui käytännössä täysin. “Saamelainen identiteettini heräsi 7. luokalla. Kirsti Paltto oli saamenkielen opettajanani. Meillä oli tietokilpailu Dieđátgo? ja opiskelimme omaa kulttuuriamme”, naurahtaa Eriksen muistellessaan eriskummallista asetelmaa ja jatkaa: “Muistan kun luin kirjoista, että saamelaisilla on ollut oma uskonto. Mietin että ‘Vau, ei voi olla kovin paljoa huonompi tämä saamelainen kulttuuri kuin muutkaan jos meillä on ollut oma uskontokin ja omia jumalia!’ Muistan vieläkin, kuinka se oli tajunnanräjäyttävää. Aikaa meni eteenpäin ja olin aikuinen. Opin, että meillä saamelaisilla on oma tähtitaivas, tähtikuviot ja oma mytologia taivaaseen kirjoitettuna. Olin taas hämmästynyt ymmärtäessäni, millainen korkeakulttuuri olemmekaan”, Eriksen muistelee ilolla.

 

”Jos kulttuuri on menetetty niin otetaan se muita kautta haltuun”

Vaikka koulun piirissä oppikin omasta kielestä ja kulttuurista paljon, liittyi siihen myös huonommuuden tunnetta ja häpeää. “Jos valtakulttuurin edustaja tietää enemmän ja rupeaa minua opettamaan minun kulttuurista, niin voi herkästi tulla huonommuuden kokemus. Samalla oireilee kasvatuksessa lyöty leima omasta kulttuurista”, selkeyttää Eriksen ja kehottaa jatkamaan rohkeasti eteenpäin. “Siitä ryhdytään sitten ottamaan haltuun meidän kieltä ja kulttuuria. Jos se on menetetty niin otetaan se muita kautta haltuun”, Eriksen summaa. Oman suvun tunteminen taakkoineen auttaa oman kulttuurin ja elämän haltuunottamisessa. “Suvun historiaa voi lähteä tutkimaan ja selvittämään, mitä minun esivanhempani ovat kokeneet. Ne ovat työkaluja, minkä avulla taakkasiirtymää voi lähteä käsittelemään ja hakemaan ymmärrystä”, opastaa Eriksen. Kaikilla voi olla näitä työkaluja käytettävissään ja tarvittaessa voi etsiä myös ihmisen, joka tietää valmiiksi aiheesta paljon. Lisäksi yhteisölliset tapahtumat voivat olla mielekkäitä paikkoja, mistä tietoa voi myös saada.

Läpikäymisestä ja lähipiiristä voimaa

 

Suomen nykypolitiikka saamelaisia kohtaan sisältää edelleen paljon epäkohtia käsittelemättömän historian lisäksi. “Olemassa oleva rakenteellinen rasismi ei huomioi kieltä, kulttuuria, elinkeinoja eikä palveluita. Herkästi leimataan fundamentalistiksi tai valittajaksi jos vaadit omalle kulttuurille tilaa. Nämä on semmosia asioita, jotka traumatisoivat lisää jatkuvasti. Oman olemassaolon eteen täytyy taistella ja osoittaa, että minäkin olen ja minulla on arvoa. Se on väsyttävää ja kuormittavaa. Ystäväpiirin, perheen tai vaikka ammattiauttajan kanssa voi käydä näitä raskaita asioita läpi”, muistuttaa Eriksen. Myös poliittisten organisaatioden kautta voi vaikuttaa, jolloin ei myöskään niin suoraan henkilöidy. “Sekä meitä että organisaatioita on kuitenkin vähän, joten ihmiset henkilöityy siitä huolimatta. Organisaatioissa on kuitenkin niiden tuomaa tukea eikä ole yksinäinen taistelija”, Eriksen nostaa esiin.

Helpoimmin muutokset tapahtuvat aivan ruohonjuuritasolla: Suomen valtion alueella kun on alkuperäiskansa, mutta tietoa siitä on hämmästyttävän vähän. “Yksi asia mitä en vieläkään ymmärrä on, miksei Suomen oppikirjoihin saada vähän lisää tietoa saamelaisista. Vaikka yksi kokonainen kappale. Tietoa lisäämällä valtakulttuurissa pystytään hyvin paljon normalisoimaan asioita. Nostan hattua projekteille ja ihmisille, jotka kulkevat kouluissa kertomassa saamelaisuudesta. He ovat tulevaisuuden vaikuttajia kunhan kulttuuri säilyy elinvoimaisena”, kiittelee Eriksen.

Tulevaisuutta pohtiessaan Eriksen tuo esiin kaksi asiaa. “Tuntuu, että tahtotilaa saamenkielisten palveluiden lisäämiseen alkaa olla ja ihan konkreettisia asioita rupeaa tapahtumaan”, sanoo Eriksen. Samalla hän on tosin huolissaan äidinkielisten puhujien määrästä. Arvioiden mukaan saamen äidinkielisten puhujien määrä tulevaisuudessa romahtaa. “Kun tulin Utsjoelle töihin niin saamenkielisiä palveluita ja kielen puhujia oli paljon enemmän mitä nyt. Nykyään on suuria hankaluuksia löytää saamenkielen puhuja töihin. Tässä nähdään suomalaistamispolitiikan vaikutuksia”, hämmästelee Eriksen.

Resilienssi – luontaista joustavuutta ja elinvoimaa

 

Taakkasiirtymän käsittelyssä auttaa tunnetaitojen oppiminen. Häpeän, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteet kulkevat hiljaisena taakan mukana, mutta ne hälvenevät kohtaamalla ja tiedostamalla ne. “Häpeä on musertava tunne eikä sitä aina edes tunnista. Sitä käytetään liian paljon kasvatusmenetelmänä, jossa laitetaan lapsi häpeämään ja häpeän kautta oppimaan että näin ei tehdä”, harmittelee Eriksen. Tunnistamaton häpeä voi ajaa esimerkiksi välttelykäyttäytymiseen. “Tunnetaitojen oppimista voi tehdä milloin vain”, rohkaisee Eriksen. “Se ei ole vain koululaisten oppiaine vaan tunteita voi aikuisenakin oppia tunnistamaan. Ei ole yläikärajaa milloin oppia sitä”, Eriksen muistuttaa.

 

Ihminen ei ole herkästi särkyvä. Taakkasiirtymästä puhuttaessa esiin nousee myös resilienssi. “Meillä on elinvoimaisia hyviä yhteisöjä, joissa on asioita mitä on läpikäyty. Niillä on ollut vaikutuksia, mutta meidän kulttuuri elää ja porskuttaa. Kaikesta huolimatta nämä traumat on asioita, joista voi päästä yli. Vaikka geneettisiä muutoksia voi tulla jotka vaikuttavat DNA:han ja voivat periytyä, nekin voivat muuttua. Ihmisillä on luontaista resilienssiä ja psyykkistä joustavuutta ja taipuisuutta. Vaikka jotain tapahtuu niin kestetään, palaudutaan ja voimistutaan”, Eriksen selventää. Taakkasiirtymän toinen puoli on juuri vaikeuksista vahvistuminen. “Jossain vaiheessa puhuttiin kestävyydestä, mutta se kuulostaa siltä, että tässä nyt vaan kestetään juuri ja juuri”, vertaa Eriksen. “Resilienssi taas on semmoista, että tässä ollaan: välillä tuulee ja välillä aurinko paistaa. Vähän kuten kuu me muotoudumme ympäristön mukaan ja eletään. Ja se eläminen on aktiivista olemista, missä koetaan myös iloa, tyydytystä ja nautintoa”, korostaa Eriksen.

“Meidän kulttuuri elää ja porskuttaa. Kaikesta huolimatta nämä traumat on asioita joista voi päästä yli.”

  • Heidin leffavinkit:

    • Saamelaisveri. Amanda Kernell (2016)
    • Once Were Warriors. Lee Taharori (1994)
    • Eatnameamet – Hiljainen taistelumme. Suvi West (2021)